Päiväpartio

Nimi: Päiväpartio
Alkuperäinen nimi: Дневной дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko ja Vladimir Vasiljev
Julkaistu: 1999, suomeksi 2013
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 412


Ja toinen osa heti perään. Mitä sitä hidastelemaan kun kaikki kirjastosta löytyivät?

Nimestä voi jo päätellä, että sarjan toisen kirjan päähenkilöt ovat Pimeyden palvelijoita, eli Päiväpartiolaisia. Osa hahmoista on tuttuja jo ensimmäisestä kirjasta, ja on mielenkiintoista päästä kurkistamaan toisen partion työtapoihin, ja miten ne eroavat Yöpartiosta. Kirja koostuu taas kolmesta kronologisessa järjestyksessä olevasta tarinasta. Jokaisella on oma kertoja, tai kaksikin. Vuosituhat lähenee loppuaan: on otollinen aika kaikenlaiselle tulevaisuuden uusille uomille ohjaamiselle, keinoja kaihtamatta.

Takakansi muuten ärsyttävästi paljastaa aika pitkälti koko ensimmäisen tarinan juonen. Ei sentään lopputulosta. Osasta kirjaa oli aistittavissa kirjailijan/kirjailijoiden puolelta ihan pienoisia lämpimiä tunteita Prahaa ja tsekkiläisiä oluita kohtaan. Ei paljon haitannut, koska pidän itsekin molemmista Vltavasti (hö hö hö...). Seuraavan kirjan kimppuun? Seuraavan kirjan kimppuun.



   Anton tyhjensi tuoppinsa synkkä ilme kasvoillaan ja laski sen äänettömästi ravintolan tunnuksella varustetun lasinalusen päälle.
   Hän ei ollut enää se nuori velho, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään joutunut kenttähommiin jäljittämään salametsästykseen sortunutta naisvampyyria. Hän oli muuttunut melkoisesti, vaikka aikaa noista tapahtumista oli kulunut verrattain vähän. Tänä aikana hän oli saanut riittävän monta kertaa vakuuttua siitä, kuinka paljon Pimeyttä maailmassa oli. Ja Pimeyden velho Edgarin synkkä näkökulma -"olemme vain panoksia Isojen poikien pyssyissä, kun he selvittelevät välejään, parempi siis vain juoda olutta ja lakata ruikuttamasta"- teki häneen jostain syystä syvän vaikutuksen. Jälleen kerran Anton mietti, että Pimeyden palvelijat olivat näennäisessä mutkattomuudessaan toisinaan lähempänä ihmisiä kuin Valon palvelijat, jotka taistelivat korkeampien ihanteiden puolesta. 
   -Olet silti väärässä, Edgar, Anton sanoi lopulta. -Meissä on teihin verrattuna yksi perustavaa laatua oleva ero. Me elämme muita varten. Palvelemme, emme hallitse. 

Yöpartio

Nimi: Yöpartio
Alkuperäinen nimi: Ночной дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 1998, suomeksi vasta 2012
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 496


Nowkku tätä suositteli muutama viikko takaperin, ja Kashiihan sitten sen kirjastosta varasi. Nyt on jo toinen kirja menossa, ja loputkin (tähän mennessä?) neliosaisesta sarjasta suomennettua kirjaa pöydän kulmalla odottamassa (samoin kuin pino muita jänniä kirjoja joita samalla kirjastoreissulla sattui mukaan. When it rains it pours, tai jotain sinnepäin...).

Yöpartio on tosiaan venäläisen kauhufantasiasarjan aloitusteos, jossa Yöpartiossa työskentelevän Valon palvelijan Anton Gorodetskin kautta tutustutaan Moskovan hämärään puoleen. Maailmassamme asuu ihmisten rinnalla Muita, ihmissusia, vampyyreja, erinäisiä taikuuden käyttäjiä, joista monet jakautuvat joko Valon tai Pimeyden palvelijoihin ja työskentelevät Yö- tai Päiväpartiossa, vastapuolen tyyppejä syynäämässä. Anton on ollut jo viitisen vuotta konttorirottana mutta on nyt päässyt kokeilemaan kenttätyötä. Yhteen työyöhön mahtuu sekä luvatta metsästäviä vampyyreja että nuori nainen, jonka päällä pyörii niin voimakas kirous, että se uhkaa tuhota koko Moskovan jos sitä ei saada kutistettua.

Anton tuntuu kyynistyvän hetki hetkeltä: kirjan kolmen tarinan aikana hän saa huomata, että Valon palvelijatkaan eivät pelaa aina ihan puhtaalla pakalla. Teksti on sujuvasti suomennettu: välillä tuli vastaan, ei nyt omituisia mutta hämmentäviä sanankäänteitä tai hahmojen toimia, mutta vaikka ihan naapurissa nyt ollaankin, niin tämän voinee laskea vieraan kulttuurin piikiin.

Julkaisuvuotta netistä etsiessäni selvisi, että kirjoja on venäjäksi viisi, joista tuoreinta ei siis ole vielä suomennettu, ja että elokuviakin löytyy kaksi! Molemmat tosin keskittyvät Yöpartion tarinoihin, vaikka toisen nimi onkin Päiväpartio.


Meidän Partion työntekijöiden elämästä suurin osa kului töissä. Tämä ei johtunut siitä, että olisimme olleet intomielisiä työnarkomaaneja: mekin ymmärsimme, että työ on vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Syynä ei ollut myöskään se, että olisimme pitäneet työtämme erityisen mielenkiintoisena. Suurin osa Yöpartion työstä oli tylsää partiointia ja toimistotyötä. Syy oli yksinkertaisesti se, että meitä oli niin vähän. Päiväpartioon oli paljon helpompi saada työntekijöitä, sillä jokainen pimeyden palvelija halusi kiihkeästi päästä vallan makuun. Me Valon palvelijat olimme aivan toista maata. 
   Mutta työn lisäksi jokaisella meistä oli elämässään pieni kaistale, joka ei kuulunut kenellekään muulle, ei Valolle eikä Pimeydelle. Se kuului vain meille itsellemme. Emme kätkeneet sitä, mutta emme myöskään esitelleet sitä avoimesti. Se oli jäänne menneisyydestä, siltä ajalta, kun olimme vielä olleet ihmisiä.

Death of a Snob

Title: Death of a Snob
Author: M.C. Beaton
Published: 1991
Genre: Murder mystery
Pages: 148



   Police Constable Hamish Macbeth was a desperate man--ill, friendless, and, at the approach to Christmas, near to death.
   Or so he told himself.
   The start of the misery had been the beginning of a Scottish winter which seemed hell-bent on proving any scientist believing in the greenhouse effect a fool. Like many others in the village of Lochdubh on the west coast of Sutherland, Hamish had contracted a severe cold with all its attendant miseries of boiling head, running nose, aching joints, and monumental self-pity. Although he had not phoned anyone to tell of his misery, nevertheless, like all people in the grip of self-pity, he expected his friends to have telepathic powers. 
   The only bright spark in all the gloom was that he was going home for Christmas. His parents had moved to a croft house and land near Rogart. He would soon be there, with his mother to fuss over him.



Except that mum calls on the next page and tells poor Hamish that he can't come, on the account of a visiting aunt who loathes Hamish. So, when his old crush Priscilla asks for a favour, Hamish accepts: the favour, after all, comes with a free holiday.

Priscilla's friend Jane runs a health farm on one of the small islands nearby, and is convinced after some strange accidents that someone is trying to kill her. Hamish agrees to go and spend the holidays with Jane and a group of her dear friends, to serve and protect, and eat free food.

Once again, a quick and enjoyable read! Death of a Snob is one of the earliest books: I tend to grab these when and where I can, but luckily it doesn't matter all that much in which order you read 'em. Hamish and Lochdubh hardly change.

The Kiss Murder

Title: The Kiss Murder
Author: Mehmet Murat Somer
Published: 2003, English translation in 2009
Genre: Crime fiction in high heels
Pages: 245 + Glossary


Number two in the Hop-Çiki-Yaya -thrillers! Our nameless heroine is out to have a good night at the club she partly owns, when one of the girls comes asking for help. Buse once had a serious affair with someone very important, and although she's not the type to kiss and tell, word of it somehow got out, and some very dangerous people are now after her letters and photos.

Mostly annoyed with the secretive Buse, our heroine mostly ignores her for now. Buse ends up dead, and the very dangerous people turn their attention to our heroine, believing that she now holds the photos and such. She doesn't, so you can see that there's a bit of a problem here.

As much fun as these books are -and they are!- the endings seem to be quite abrupt. It's best not to take them too seriously, and just enjoy the ride and the pretty outfits. Man, I wish I looked like Audrey Hepburn...


   As always, Hasan arrived to save the day. He wore his usual low-slung jeans. Hasan was every bit as macho as one would expect of a waiter who bared his butt crack in a transvestite bar. I apologized to Süleyman and turned to Hasan. As I did so, I kept my arms slightly extended, placing my hands one atop the other on my lap. My legs were parallel and my feet side by side. In other words, I was the picture of Audrey Hepburn perfection. Had I worn my gloves the effect would have been better still. But perfection is elusive. I lightly batted my false eyelashes, then raised my eyebrows as I opeed my eyes wide, confronting Hasan with a questioning look that also contained a hint of a smile. 
   "I didn't see you come in," he said. "Sofya called you twice. She said it's important." 

Soul Music

Title: Soul Music
Author: Terry Pratchett
Published: 1994
Genre: Humour Fantasy
Pages: 372


A Pratchett sounded like a nice change after Byzantium Endures, so here's the 16th Discworld-book! I'm not sure whether I've read this one, not in Finnish anyway. It felt vaguely familiar, so I think I've read it at some point...

The story starts when a young harpist Imp, the troll Lias, and dwarven Glod try to get into the Musician's Guild in Ankh-Morpork, but can't afford it. To make money, they start playing music together. After an unfortunate sitting accident Imp loses his harp, and buys a strange guitar to replace it, from a shady little shop that surely wasn't there last time someone checked. The guitar seems to have a mind of its own, and soon The Band With Rocks In starts to get attention, both good and bad. The Guild doesn't like unlicensed music!

Meanwhile, Death is upset over the deaths of his daughter Ysabell and previous apprentice Mort, and decides to forget everything. It's not as easy as you'd think, and while Death is buried in sand at the Foreign Legion, his grand-daughter Susan has to take Binky's reins. But it's not fair that the cute young musician has to die, right?

As you might have guessed, the book is FULL of puns and references to the history of popular music. I'm sure I missed plenty, but giggled a lot and laughed out loud at the 'We're on a mission from Glod' -bit. Also, I have to point this out, since I didn't get it myself... Imp is from Llamedos, which spelled backwards issss Sod 'em all. *giggle* The only bit I didn't like was the Biography at the end... the Kindle version had been updated after March. Thanks for the reminder...


   Scum, who out of the whole group had the least amount of cerebral activity to get between him and true observation of the world, was trailing behind. He had an uneasy feeling that he'd just walked over someone's grave.
   'That one looked a bit sort of thin,' he muttered.
   The others weren't paying any attention. They were back to the usual argument.
   'I'm fed up with being Surreptitious Fabric,' said Jimbo. 'It's a silly name.'
   'Really, really thin,' said Scum. He felt in his pocket.
   'Yeah, I liked it best when we were The Whom,' said Noddy.
   'But we were only The Whom for half an hour!' said Crash. 'Yesterday. In between bein' The Blots and Lead Balloon, remember?'
   Scum located a tenpenny piece and turned back.
   'There's bound to be some good name,' said Jimbo. 'I just bet we'll know it's right just as soon as we see it.'
   'Oh, yeah. Well, we've got to come up with some name we don't start arguing about after five minutes,' said Crash. 'It's not doing our career any good if people don't know who we are.'
   'Mr. Dibbler says it definitely is,' said Noddy.
   'There you go, old man,' said Scum, back down the street.
   THANK YOU, said the grateful Death.
   Scum hurried to catch up with the others, who were back on the subject of leopards with hearing difficulties.

Byzantium Endures

Title: Byzantium Endures
Author: Michael Moorcock
Published: 1994 by Phoenix Paperbacks, originally in 1981
Genre: Historical fiction
Pages: 404


I've been looking at the last three books of the series, sitting patiently on my shelves, and thinking I should get around to reading them. Then I realised I don't really remember any details from the first one, and should really read it again. Hell, it's been four years since the first time.

Maxim Arturovitch Pyatnitski was born in Kiev, Ukraine, on 1st January 1900, and is just as much of a cock as I remembered. Even more so! A self-proclaimed genius -or the self-proclaimed genius of the century- the fatherless youth is sent by relatives first to Odessa and then to St. Petersburg to learn about life and to get a degree, so that he could work for the family, but history gets in the way.

An excellent example of the unreliable narrator, Pyat tells the story of his cocaine-fuelled life in a changing world, where he is always just about to become a famous inventor. Parts of the book are pure rantings about how he was wronged, how the Jews are to blame for all -he's horribly anti-semitic, too, what a charming fellow!- and how he oh so smartly handles every situation. But his story is a captivating one, as are the times he's living in. I better get to The Laughter of Carthage before I forget too much.


   He made a gesture towards the suburbs and beyond. 'Those poor bastards out there have nothing. They don't believe in governments - nationalist, Tsarist, Bolshevik, Polish, French. They believe in freedom and owning a plot of land.'
   'To nurture their own gardens,' I said.
   'If you like.'
   'Voltaire,' I explained.
   'I know.' He was amused. 'That's why they put me with you. I'm the intellectual of the division.' He began to laugh, 'I did a year at technical college before I was conscripted.'
   'You were at the Front?'
   'Galicia.'
   'You'll fight the Bolsheviks when they attack?'
   'You're crazy,' he said. He patted my tube. 'This will fight the Bolsheviks, comrade professor. I'll be running like fuck for the nearest train.'
   I laughed with him. We were of an identical mind.