Yöpartio

Nimi: Yöpartio
Alkuperäinen nimi: Ночной дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 1998, suomeksi vasta 2012
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 496


Nowkku tätä suositteli muutama viikko takaperin, ja Kashiihan sitten sen kirjastosta varasi. Nyt on jo toinen kirja menossa, ja loputkin (tähän mennessä?) neliosaisesta sarjasta suomennettua kirjaa pöydän kulmalla odottamassa (samoin kuin pino muita jänniä kirjoja joita samalla kirjastoreissulla sattui mukaan. When it rains it pours, tai jotain sinnepäin...).

Yöpartio on tosiaan venäläisen kauhufantasiasarjan aloitusteos, jossa Yöpartiossa työskentelevän Valon palvelijan Anton Gorodetskin kautta tutustutaan Moskovan hämärään puoleen. Maailmassamme asuu ihmisten rinnalla Muita, ihmissusia, vampyyreja, erinäisiä taikuuden käyttäjiä, joista monet jakautuvat joko Valon tai Pimeyden palvelijoihin ja työskentelevät Yö- tai Päiväpartiossa, vastapuolen tyyppejä syynäämässä. Anton on ollut jo viitisen vuotta konttorirottana mutta on nyt päässyt kokeilemaan kenttätyötä. Yhteen työyöhön mahtuu sekä luvatta metsästäviä vampyyreja että nuori nainen, jonka päällä pyörii niin voimakas kirous, että se uhkaa tuhota koko Moskovan jos sitä ei saada kutistettua.

Anton tuntuu kyynistyvän hetki hetkeltä: kirjan kolmen tarinan aikana hän saa huomata, että Valon palvelijatkaan eivät pelaa aina ihan puhtaalla pakalla. Teksti on sujuvasti suomennettu: välillä tuli vastaan, ei nyt omituisia mutta hämmentäviä sanankäänteitä tai hahmojen toimia, mutta vaikka ihan naapurissa nyt ollaankin, niin tämän voinee laskea vieraan kulttuurin piikiin.

Julkaisuvuotta netistä etsiessäni selvisi, että kirjoja on venäjäksi viisi, joista tuoreinta ei siis ole vielä suomennettu, ja että elokuviakin löytyy kaksi! Molemmat tosin keskittyvät Yöpartion tarinoihin, vaikka toisen nimi onkin Päiväpartio.


Meidän Partion työntekijöiden elämästä suurin osa kului töissä. Tämä ei johtunut siitä, että olisimme olleet intomielisiä työnarkomaaneja: mekin ymmärsimme, että työ on vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Syynä ei ollut myöskään se, että olisimme pitäneet työtämme erityisen mielenkiintoisena. Suurin osa Yöpartion työstä oli tylsää partiointia ja toimistotyötä. Syy oli yksinkertaisesti se, että meitä oli niin vähän. Päiväpartioon oli paljon helpompi saada työntekijöitä, sillä jokainen pimeyden palvelija halusi kiihkeästi päästä vallan makuun. Me Valon palvelijat olimme aivan toista maata. 
   Mutta työn lisäksi jokaisella meistä oli elämässään pieni kaistale, joka ei kuulunut kenellekään muulle, ei Valolle eikä Pimeydelle. Se kuului vain meille itsellemme. Emme kätkeneet sitä, mutta emme myöskään esitelleet sitä avoimesti. Se oli jäänne menneisyydestä, siltä ajalta, kun olimme vielä olleet ihmisiä.