Viiltäjä-Jack

Nimi: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Alkuperäinen nimi: Naming Jack the Ripper
Kirjoittaja: Russell Edwards ja Jari Louhelainen
Julkaistu: 2015
Genre: Historiaa ja faktaa ja sen sellaista
Sivuluku: 388 + liitteet




Nyt ollaan jännyyden äärellä. Viiltäjä-Jack on hirvittävänä mysteerinä kiehtonut ihmisiä alustaan eli vuoden 1888 syksyn raaoista murhista asti. Köyhien prostituoitujen viiltely- ja paloittelumurhista on vuosien saatossa kasvanut turistiteollisuuden haara, ja tappajan henkilöllisyyttä on yritetty selvittää lukemattomia kertoja. Kaikilla on ollut oma 'suosikkinsa', ja kaikki ovat omasta mielestään ainoina osuneet siihen oikeaan. Turisteja kävelyttävien oppaiden toimeentulon onneksi näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt: häviäisihän mysteeristä jotain totuuden paljastuttua.


Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että innokkaasti asiaa tutkinut ja vanhoja johtolankoja yhdistellyt Edwards, ja minulta ihan yli pään meneviä dna- ja geenijuttuja tutkiva Louhelainen olisivat saaneet totuuden selville. Kirjan ja tulosten julkaisu sai suurta huomiota, niin hyvää kuin pahaakin. Kenen tahansa luettavaksi kirjoitetussa kirjassa ei monien mielestä selvitetä tarpeeksi tarkasti kaikkia todisteille tehtyjä kokeita, koska se tahdottiin pitää nimenomaan ymmärrettävänä tekstinä.


Sain kirjan eilen varattuani sen kirjastosta pari viikkoa sitten, ja tarkoitus oli taas vain lukaista vähän alkua ja saada viikonloppuna vähän muutakin tehtyä. Ajattelin kirjan sisältävän paljon jaarittelua juuri niistä pääni yli menevistä dna-jutuista, mutta ainakin siinä oli onnistuttu hyvin, että teksti oli ymmärrettävää, ja erittäin koukuttavaa. Murhat on kerrattu seikkaperäisesti, pääepäillyt käyty läpi ja eliminoitu yksitellen. Edwards on selkeästi asiaansa paneutunut ja innostunut selvittämään mysteerin, ja Louhelaisen toppuutteleva tutkijan asenne huvitti ja loi luottamusta, että nämä asiat on nyt tutkittu oikeasti pidemmän kaavan mukaan, ja lopputulos on aika pirun varma.

Olisi sitä kai tosiaan voinut viikonlopullaan muutakin tehdä kuin lukea kellon ympäri, mutta no ragrets. Henkilökohtaisesti olen valmis uskomaan Viiltäjä-Jackin salaisuuden vihdoinkin selvitetyksi. (Aion silti nauttia Mooren ja Campbellin From Hell -sarjakuvasta vielä monet kerrat. (Josta tehty samanniminen elokuva muuten alunperin herätti Edwardsin kiinnostuksen aiheeseen!))




   Nykypäivän näkökulmasta katsottuna mahdollisen todistuskappaleen poistaminen oli aika onnetonta poliisityötä. Noina aikoina uhrin irtaimistosta ei kuitenkaan suuremmalti piitattu, sillä se ei lisännyt tutkimuksiin mitään olennaista, koska nykyaikaisia tutkimusmenetelmiä ei vielä ollut. Mitä taas rikosten ratkaisemiseen tulee, niin reilu sata vuotta myöhemmin ajateltuna kysymyksessä oli paras mahdollinen sattuma. Mikäli saali olisi kohdannut saman kohtalon kuin Catherinen muut tavarat, se olisi tuhoutunut muun todistusaineiston tavoin. Olen Simpsonille ikuisesti suunnattoman kiitollinen, että hän otti sen, samoin kuin hänen jälkeläisilleen, jotka pitivät saalista huolen. Tutkimukseni ovat vaatineet paljon ankaraa työntekoa ja kärsivällisyyttä, mutta olen myös saanut osakseni hieman onnea, ja tämä yksittäinen tosiasia, murhapaikalla olleen saalin säilyttäminen, on varmasti ollut onnenpotkuista suurin. 

Viimeinen Partio

Nimi: Viimeinen Partio
Alkuperäinen nimi: Последний дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2006, suomeksi 2015
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 332


Ja neljäs! Nimen perusteella teki mieli sanoa viimeinen, mutta viides on jo venäjäksi ilmestynyt, joten jatkoa varmasti suomeksikin vielä piisaa. Parempi ainakin olisi...

Anton pääsee tällä kertaa reissaamaan! Nuori venäläinen turisti kuolee Edinburghissa hämärissä oloissa, verettömäksi imettynä kahden kaulassa olevan reiän kautta. 1+1 = vampyyri. Koska turistipojan isällä on yhteyksiä Yöpartioon, lähetetään Anton tutkimaan asiaa paikan päälle. Kirjaa aloitellessani -ja edellisestä osasta raportoidessani- totesin että näissä kirjoissa ei paljon räiskytellä vaan meno on verkkaista, juonittelua enemmän kuin holtitonta tulipallo-loitsujen viskomista. No tässä osassa päästään sinne räiskyttelyynkin käsiksi. Vauhtia ja vaaratilanteita riittää, kun juonenkäänteiden takaa löytyy itse Merlin ja luomuksensa.

Tämä kirja hujahti läpi aika nopeaan, ehkä koska vauhtikin oli muita nopeampi, mutta myös koska parin viikon hullu kiire ja ympäriinsä juoksentelu hellitti, ja ehdin rauhassa lueskella. Jee. Muuttoapunakin ehdin olla, ja muuttaja laittoi parikin uutta kirjaa lainaan, että ei tässä lukeminen pääse loppumaan vaikka tämän sarjan seuraavaa osaa saakin nyt odotella.

Ai niin! Se piti vielä mainita, että kun sarjan ensimmäiseen kirjaan perustuen on tehty niitä leffoja, niin Viimeisestä Partiosta oli hauska bongata suoria viittauksia niihin.


   Neljä miestä tanssi ripaskaa.
   Ja jutteli keskenään selkeällä venäjän kielellä, vaikkakin ukrainalaisittain korostaen. Itse asiassa he puhuivat jonkinlaista salakieltä. Tai siistitty versio siitä olisi saattanut kuulostaa salakieleltä.
   - Skarppaa, vittu! reippaasti tanssahteleva valekasakka mutisi hampaittensa välistä. - Liikkuu, liikkuu! Pysy rytmissä, silkkimulkku! 
   - Vedä vittu päähäs! toinen naamiourho vastasi hänelle hymy edelleen huulillaan. - Heiluttele räpylöitäs äläkä jauha paskaa! Muuten ei tuu fyrkkaa!
   - Tanja, hyppää kehiin, perkele! kolmas sähähti vuorostaan.
   Kukkamekkoon pukeutunut tyttö rupesi tanssimaan, ja "kasakat" saivat hetken hengähtää. Hän kuitenkin ehti vastata miehille ansiokkaasti sanojaan säästämättä:
   - Helvetin urpot! Minä saan hyppiä hiki päässä ja nämä vaan raapii muniaan!
   Aloin raivata tietäni ulos väkijoukosta, jossa siellä täällä kuului kameroiden napsahtelua ja videokameroiden surinaa. Vieressäni joku nainen kysyi kumppaniltaan selvällä venäjän kielellä:
   - Kamalaa... mitä luulet, kiroilevatkohan he aina tuolla tavoin?  

Behold the Man

Title: Behold the Man
Author: Michael Moorcock
Published: 1969 originally
Genre: Science fiction
Pages: 124


It's been about five years since I last read Behold the Man, and then it was in Finnish. Karl Glogauer, psychiatrist manque -learned a new word there!- and time-traveller, has just met the Jesus. Obsessed with religion and Jesus Christ, when he was given the opportunity to try out a time machine, Karl chose to travel back in time to see the man himself. It's safe to say that what he ends up finding... well, it's nothing like what he was expecting. 

Behold the Man is short -read it in one sitting- but it doesn't mean that it's not full of thought-provoking ideas abour religion, destiny and such things. While I enjoyed it as much as five years back, I still maintain that it may not be the best present for that one religious auntie if you want to stay in her will.


   "Christianity is dead." Monica sipped her tea. "Religion is dying. God was killed in 1945."
   "There may yet be a resurrection," he said.
   "Let us hope not. Religion was the creation of fear. Knowledge destroys fear. Without fear, religion can't survive."
   "You think there's no fear about these days?"
   "Not the same kind, Karl."

Hämärän Partio

Nimi: Hämärän Partio
Alkuperäinen nimi: Сумеречный дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2004, suomeksi 2014
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 369


On kuulkaa niin kiirettä pitänyt viimeiset pari viikkoa, että hyvä jos olen vähän ehtinyt lukemaan! Mutta pitäisi taas palautella kirjoja kirjastoon, ja kuukausikin on vaihtumassa, joten päivitetään nyt kaikki luetut kirjat taas kerralla!

Kolmannessa Partio-kirjassa jo mennään. Vuosia on vaihtunut muutama sitten Päiväpartion, ja Anton Gorodetskin mukana katsellaan taas ihmisten ja Muiden maailmaa. Tavallista tallaajaa ei voi Muuksi muuttaa, -paitsi Pimeyttä palvelevien valmpyyrien ja ihmissusien toimesta- mutta nyt on kuitenkin käynyt niin, että nimettömän vinkin mukaan joku Muihin kuuluva on luvannut muuttaa ihmisen kaltaisekseen. Vinkki on lähetetty molemmille partioille sekä Inkvisitiolle, ja kaikki ottavat asian melko vakavasti: eihän se nyt käy päinsä, että ihmisiä noin vain luvatta muutellaan!

Kirjan muut kaksi tarinaa jatkavat samalla teemalla, ja tutustutaan legendaariseen Fuaran-kirjaan, jonka avulla on väitetty tehdyn suuriakin muutoksia ihmisistä Muihin. Vauhti on enemmän pohtivaista kuin tavatonta räiskyttelyä, eikä huumoripuoltakaan puutu. Ja ei kun seuraavan kirjan kimppuun!


   Pienen hetken ajan tunsin täysin yllättäen vastenmielisyyttä. Se ei kohdistunut junassa matkaaviin kazakeihin eikä maanmiehiini venäläisiin. Vaan ihmisiin yleensä. Kaikkiin maailman ihmisiin. Mikä Yöpartion tehtävä oikein oli? Erottaa ja suojella, niinkö? Pötyä! Yksikään Pimeyden palvelija tai Päiväpartio ei tee ihmisille yhtä paljon pahaa kuin he itse aiheuttavat itselleen. Mitä yksi nälkäinen vampyyri on verrattuna aivan tavalliseen sarjamurhaajaan, joka raiskaa ja tappaa pikkutyttöjä hisseissä? Mitä yksi tunteeton, rahasta haitallisia taikoja tekevä noita on verrattuna humaaniin presidenttiin, joka öljyn takia antaa käskyn käyttää täsmäohjuksia?
   Shakespearea lainaten: kirotut nuo teidän sukunne! Pysähdyin hetkeksi vaunun eteiseen ja päästin Kostjan menemään edelleni. Jähmetyin paikoilleni tuijottaen sylkiläikkien tahrimaa lattiaa, jonne oli jo ehtinyt kertyä tusinan verran lemuavia tupakantumppeja.
   Mikä minulla oikein oli?
   Olivatko nämä tosiaan omia ajatuksiani?
   Turha teeskennellä. Omia ajatuksiani ne olivat, eivät kenenkään toisen. Kukaan ei ollut käynyt laittamassa niitä päähäni, edes luokittelun yläpuolella oleva Muihin kuuluva ei olisi kyennyt siihen huomaamatta.
   Tällainen minä olin.
   Entinen ihminen.
   Erittäin väsynyt Valon palvelija, joka oli pettynyt kaikkeen maan päällä.

Eric

Title: The Illustrated Eric
Author: Terry Pratchett
Illustrator: Josh Kirby
Published: 1990
Genre: Humour Fantasy
Pages: 131




Another fab find from the library! It's Pratchett's take on Faust, the Odyssey, Troy, Hell and all that stuff, in a neat package illustrated wonderfully by Josh Kirby, who painted the covers of many, many Discworld books.


Rincewind, fresh out of Sourcery, suddenly finds himself being summoned by a 13-year old kid called Eric. Eric isn't exactly happy about it, either, as he was attempting to summon a proper demon. Determined to get his summon's worth, Eric demands that Rincewind should grant him three wishes. Being the poor excuse for a Wizzard that he is, Rincewind tells him that he can't grant wishes. Aaand then promptly finds out that yes, he can, actually. Something's strange here...


Kirby's highly detailed illustrations sometimes take up whole pages, and it was fun to get distracted by them. Eric was equally fun to read, and it was just as much fun to spot all the references to our myths and legends. Excellent bedtime reading!




   So Rincewind opened his eyes. There was a ceiling above him; if it was the floor then he was in trouble.
   So far, so good.
   He cautiously felt the surface he was lying on. It was grainy, woody in fact, with the odd nail-hole. A human sort of surface. 
   His ears picked up the crackle of a fire and a bubbling noise, source unknown.
   His nose, feeling that it had been left out of things, hastened to report a whiff of brimstone. 
   Right. So where did that leave him? Lying on a rough wooden floor in a firelit room with something that bubbled and gave off sulphurous smells. In his unreal, dreamy state he felt quite pleased at this process of deduction.
   What else? 
   Oh, yes.
   He opened his mouth and screamed and screamed and screamed.
   This made him feel slightly better. 

Witches Abroad

Title: Witches Abroad
Author: Terry Pratchett
Published: 1991
Genre: Humour Fantasy
Pages: 212 in the Witches Trilogy Omnibus version


The Library Fairy was good to me a few weeks back: I found a pile of books to read, including the next in line for the Witches-books in the Discworld epic. Yay! I read Witches Abroad when it came out in Finnish, and basically remembered of it only that it concerns fairytales, and that Gollum gets whacked with a paddle. My favourite bit.

Fairy Godmother/witch Desiderata kicks the bucket, and passes her magic wand to Magrat, with the instructions that the poor girl should not marry the prince, and that under no circumstances should Granny Weatherwax and Nanny Ogg come with Magrat to make sure of it. So of course all three jump on their brooms and head towards Genua, visiting many exciting places on the way, creating excitement and new legends for the locals.

There's fairytales and strange foreign customs and foods all around. Genua also sounds very much like New Orleans with its carneval and voodoo magic. Oh, and a nice absinthe-adventure with bulls!


   Above the noise of the river and the occasional drip of water from the ceiling they could all hear, now, the steady slosh-slosh of another craft heading towards them. 
   'Someone's following us!' hissed Magrat.
   Two pale glows appeared at the edge of the lamplight. Eventually they turned out to be the eyes of a small grey creature, vaguely froglike, paddling towards them on a log.
   It reached the boat. Long clammy fingers grabbed the side, and a lugubrious face rose level with Nanny Ogg's.
   ' 'ullo,' it said. 'It'sss my birthday.'
   All three of them stared at it for a while. Then Granny Weatherwax picked up an oar and hit it firmly over the head. There was a splash, and a distant cursing. 
   'Horrible little bugger,' said Granny, as they rowed on. 'Looked like a troublemaker to me.'
   'Yeah,' said Nanny Ogg. 'It's the slimy ones you have to watch out for.'
   'I wonder what he wanted?' said Magrat.