Hämärän Partio

Nimi: Hämärän Partio
Alkuperäinen nimi: Сумеречный дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2004, suomeksi 2014
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 369


On kuulkaa niin kiirettä pitänyt viimeiset pari viikkoa, että hyvä jos olen vähän ehtinyt lukemaan! Mutta pitäisi taas palautella kirjoja kirjastoon, ja kuukausikin on vaihtumassa, joten päivitetään nyt kaikki luetut kirjat taas kerralla!

Kolmannessa Partio-kirjassa jo mennään. Vuosia on vaihtunut muutama sitten Päiväpartion, ja Anton Gorodetskin mukana katsellaan taas ihmisten ja Muiden maailmaa. Tavallista tallaajaa ei voi Muuksi muuttaa, -paitsi Pimeyttä palvelevien valmpyyrien ja ihmissusien toimesta- mutta nyt on kuitenkin käynyt niin, että nimettömän vinkin mukaan joku Muihin kuuluva on luvannut muuttaa ihmisen kaltaisekseen. Vinkki on lähetetty molemmille partioille sekä Inkvisitiolle, ja kaikki ottavat asian melko vakavasti: eihän se nyt käy päinsä, että ihmisiä noin vain luvatta muutellaan!

Kirjan muut kaksi tarinaa jatkavat samalla teemalla, ja tutustutaan legendaariseen Fuaran-kirjaan, jonka avulla on väitetty tehdyn suuriakin muutoksia ihmisistä Muihin. Vauhti on enemmän pohtivaista kuin tavatonta räiskyttelyä, eikä huumoripuoltakaan puutu. Ja ei kun seuraavan kirjan kimppuun!


   Pienen hetken ajan tunsin täysin yllättäen vastenmielisyyttä. Se ei kohdistunut junassa matkaaviin kazakeihin eikä maanmiehiini venäläisiin. Vaan ihmisiin yleensä. Kaikkiin maailman ihmisiin. Mikä Yöpartion tehtävä oikein oli? Erottaa ja suojella, niinkö? Pötyä! Yksikään Pimeyden palvelija tai Päiväpartio ei tee ihmisille yhtä paljon pahaa kuin he itse aiheuttavat itselleen. Mitä yksi nälkäinen vampyyri on verrattuna aivan tavalliseen sarjamurhaajaan, joka raiskaa ja tappaa pikkutyttöjä hisseissä? Mitä yksi tunteeton, rahasta haitallisia taikoja tekevä noita on verrattuna humaaniin presidenttiin, joka öljyn takia antaa käskyn käyttää täsmäohjuksia?
   Shakespearea lainaten: kirotut nuo teidän sukunne! Pysähdyin hetkeksi vaunun eteiseen ja päästin Kostjan menemään edelleni. Jähmetyin paikoilleni tuijottaen sylkiläikkien tahrimaa lattiaa, jonne oli jo ehtinyt kertyä tusinan verran lemuavia tupakantumppeja.
   Mikä minulla oikein oli?
   Olivatko nämä tosiaan omia ajatuksiani?
   Turha teeskennellä. Omia ajatuksiani ne olivat, eivät kenenkään toisen. Kukaan ei ollut käynyt laittamassa niitä päähäni, edes luokittelun yläpuolella oleva Muihin kuuluva ei olisi kyennyt siihen huomaamatta.
   Tällainen minä olin.
   Entinen ihminen.
   Erittäin väsynyt Valon palvelija, joka oli pettynyt kaikkeen maan päällä.