Whispers Under Ground (again!)

Title: Whispers Under Ground
Author: Ben Aaronovitch
Published: 2012
Genre: Urban fantasy
Pages: 322


Woo, again already! The sixth book in the series was supposed to come out a month ago, but it was postponed to next June. Aww... but at least there's now time to re-read three, four and five before it comes out! And since it's all Christmassy and shit, I re-read Whispers Under Ground.

American art student, magical pottery, tainted lettuce, FBI, yadda yadda. Loved it possibly even more than the first time around, and now I noticed the nod or two towards the next book. Which I wanted to start straight away, but let's pace ourselves here and read something else in between.

Coincidentally, since it was me and Kindle's -sorry, Kindle and I's- anniversary, I got it new covers. With the London Tube map on them. Nice.


   "You're so boring," she said. "You'd think a copper who was a wizard would be more interesting Harry Potter wasn't this boring. I bet Gandalf could drink you under the table."
   Probably true, but I don't remember the bit where Hermione gets so wicked drunk that Harry has to pull the broomstick over on Buckingham Palace Road just so she can be sick in the gutter. Once Lesley wiped her mouth with the napkins I'd so boringly kept in the glove compartment against such an eventuality, she resumed by pointing out that Merlin probably had something to teach me about the raising of the wrist. 
   I would have been subjected to a longer list except Lesley had grown up reading Sophie Kinsella and Helen Fielding and so ran out of fictional wizards at Severus Snape, after which our journey home continued in relative quiet. 

Interesting Times

Title: Interesting Times
Author: Terry Pratchett
Published: 1994
Genre: Humour Fantasy
Pages: 368 on the Kindle


The 17th Discworld book is named after the curse May you live in interesting times. Its 'hero' has certainly been 'blessed' by those words: the one and only Wizzard, Rincewind, who this time gets to visit the Agatean Empire. Revolution is at hand, and the Empire has requested the Patrician of Ankh-Morpork to send the Great Wizzard to help. Rincewind, finally at a place approaching happy after the events of Sourcery and Eric, isn't happy. Luckily there just happen to be some old, old friends around the Empire, and once the Great Wizzards stops running -let's face it, it's what he's best at- they might actually get something done about the revolution.

The Agatean Empire reminds the reader of China, and there are many familiar-sounding elements, such as the Red Army and tea ceremonies. (Lord Hong was watching the tea ceremony. It took three hours, but you couldn't hurry a good cuppa.) It's about countries like that, about revolutions, and about the differences between civilisation and things barbaric. And it's loads of fun, of course.  I've read it before, and to my recollection didn't enjoy it this much the last time.


   He'd never asked for an exciting life. What he really liked, what he sought on every occasion, was boredom. The trouble was that boredom tended to explode in your face. Just when he thought he'd found it he'd be suddenly involved in what he supposed other people - thoughtless, feckless people - would call an adventure. And he'd be forced to visit many strange lands and meet exotic and colourful people, although not for very long because usually he'd be running. He'd seen the creation of the universe, although not from a good seat, and had visited Hell and the afterlife. He'd been captured, imprisoned, rescued, lost and marooned. Sometimes it had all happened on the same day. 


Wow, it's already been a year -and a few days- with the Kindle! And about 30 books! It's been a good year. I celebrated by ordering a new pretty case for it. Poor thing gets dragged all around the place, squished between workplace lunches and dirty woolly socks. It needs all the protection it can get.

So here's to Kindly years and years and books and books and books to come!

Viiltäjä-Jack

Nimi: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Alkuperäinen nimi: Naming Jack the Ripper
Kirjoittaja: Russell Edwards ja Jari Louhelainen
Julkaistu: 2015
Genre: Historiaa ja faktaa ja sen sellaista
Sivuluku: 388 + liitteet




Nyt ollaan jännyyden äärellä. Viiltäjä-Jack on hirvittävänä mysteerinä kiehtonut ihmisiä alustaan eli vuoden 1888 syksyn raaoista murhista asti. Köyhien prostituoitujen viiltely- ja paloittelumurhista on vuosien saatossa kasvanut turistiteollisuuden haara, ja tappajan henkilöllisyyttä on yritetty selvittää lukemattomia kertoja. Kaikilla on ollut oma 'suosikkinsa', ja kaikki ovat omasta mielestään ainoina osuneet siihen oikeaan. Turisteja kävelyttävien oppaiden toimeentulon onneksi näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt: häviäisihän mysteeristä jotain totuuden paljastuttua.


Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että innokkaasti asiaa tutkinut ja vanhoja johtolankoja yhdistellyt Edwards, ja minulta ihan yli pään meneviä dna- ja geenijuttuja tutkiva Louhelainen olisivat saaneet totuuden selville. Kirjan ja tulosten julkaisu sai suurta huomiota, niin hyvää kuin pahaakin. Kenen tahansa luettavaksi kirjoitetussa kirjassa ei monien mielestä selvitetä tarpeeksi tarkasti kaikkia todisteille tehtyjä kokeita, koska se tahdottiin pitää nimenomaan ymmärrettävänä tekstinä.


Sain kirjan eilen varattuani sen kirjastosta pari viikkoa sitten, ja tarkoitus oli taas vain lukaista vähän alkua ja saada viikonloppuna vähän muutakin tehtyä. Ajattelin kirjan sisältävän paljon jaarittelua juuri niistä pääni yli menevistä dna-jutuista, mutta ainakin siinä oli onnistuttu hyvin, että teksti oli ymmärrettävää, ja erittäin koukuttavaa. Murhat on kerrattu seikkaperäisesti, pääepäillyt käyty läpi ja eliminoitu yksitellen. Edwards on selkeästi asiaansa paneutunut ja innostunut selvittämään mysteerin, ja Louhelaisen toppuutteleva tutkijan asenne huvitti ja loi luottamusta, että nämä asiat on nyt tutkittu oikeasti pidemmän kaavan mukaan, ja lopputulos on aika pirun varma.

Olisi sitä kai tosiaan voinut viikonlopullaan muutakin tehdä kuin lukea kellon ympäri, mutta no ragrets. Henkilökohtaisesti olen valmis uskomaan Viiltäjä-Jackin salaisuuden vihdoinkin selvitetyksi. (Aion silti nauttia Mooren ja Campbellin From Hell -sarjakuvasta vielä monet kerrat. (Josta tehty samanniminen elokuva muuten alunperin herätti Edwardsin kiinnostuksen aiheeseen!))




   Nykypäivän näkökulmasta katsottuna mahdollisen todistuskappaleen poistaminen oli aika onnetonta poliisityötä. Noina aikoina uhrin irtaimistosta ei kuitenkaan suuremmalti piitattu, sillä se ei lisännyt tutkimuksiin mitään olennaista, koska nykyaikaisia tutkimusmenetelmiä ei vielä ollut. Mitä taas rikosten ratkaisemiseen tulee, niin reilu sata vuotta myöhemmin ajateltuna kysymyksessä oli paras mahdollinen sattuma. Mikäli saali olisi kohdannut saman kohtalon kuin Catherinen muut tavarat, se olisi tuhoutunut muun todistusaineiston tavoin. Olen Simpsonille ikuisesti suunnattoman kiitollinen, että hän otti sen, samoin kuin hänen jälkeläisilleen, jotka pitivät saalista huolen. Tutkimukseni ovat vaatineet paljon ankaraa työntekoa ja kärsivällisyyttä, mutta olen myös saanut osakseni hieman onnea, ja tämä yksittäinen tosiasia, murhapaikalla olleen saalin säilyttäminen, on varmasti ollut onnenpotkuista suurin. 

Viimeinen Partio

Nimi: Viimeinen Partio
Alkuperäinen nimi: Последний дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2006, suomeksi 2015
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 332


Ja neljäs! Nimen perusteella teki mieli sanoa viimeinen, mutta viides on jo venäjäksi ilmestynyt, joten jatkoa varmasti suomeksikin vielä piisaa. Parempi ainakin olisi...

Anton pääsee tällä kertaa reissaamaan! Nuori venäläinen turisti kuolee Edinburghissa hämärissä oloissa, verettömäksi imettynä kahden kaulassa olevan reiän kautta. 1+1 = vampyyri. Koska turistipojan isällä on yhteyksiä Yöpartioon, lähetetään Anton tutkimaan asiaa paikan päälle. Kirjaa aloitellessani -ja edellisestä osasta raportoidessani- totesin että näissä kirjoissa ei paljon räiskytellä vaan meno on verkkaista, juonittelua enemmän kuin holtitonta tulipallo-loitsujen viskomista. No tässä osassa päästään sinne räiskyttelyynkin käsiksi. Vauhtia ja vaaratilanteita riittää, kun juonenkäänteiden takaa löytyy itse Merlin ja luomuksensa.

Tämä kirja hujahti läpi aika nopeaan, ehkä koska vauhtikin oli muita nopeampi, mutta myös koska parin viikon hullu kiire ja ympäriinsä juoksentelu hellitti, ja ehdin rauhassa lueskella. Jee. Muuttoapunakin ehdin olla, ja muuttaja laittoi parikin uutta kirjaa lainaan, että ei tässä lukeminen pääse loppumaan vaikka tämän sarjan seuraavaa osaa saakin nyt odotella.

Ai niin! Se piti vielä mainita, että kun sarjan ensimmäiseen kirjaan perustuen on tehty niitä leffoja, niin Viimeisestä Partiosta oli hauska bongata suoria viittauksia niihin.


   Neljä miestä tanssi ripaskaa.
   Ja jutteli keskenään selkeällä venäjän kielellä, vaikkakin ukrainalaisittain korostaen. Itse asiassa he puhuivat jonkinlaista salakieltä. Tai siistitty versio siitä olisi saattanut kuulostaa salakieleltä.
   - Skarppaa, vittu! reippaasti tanssahteleva valekasakka mutisi hampaittensa välistä. - Liikkuu, liikkuu! Pysy rytmissä, silkkimulkku! 
   - Vedä vittu päähäs! toinen naamiourho vastasi hänelle hymy edelleen huulillaan. - Heiluttele räpylöitäs äläkä jauha paskaa! Muuten ei tuu fyrkkaa!
   - Tanja, hyppää kehiin, perkele! kolmas sähähti vuorostaan.
   Kukkamekkoon pukeutunut tyttö rupesi tanssimaan, ja "kasakat" saivat hetken hengähtää. Hän kuitenkin ehti vastata miehille ansiokkaasti sanojaan säästämättä:
   - Helvetin urpot! Minä saan hyppiä hiki päässä ja nämä vaan raapii muniaan!
   Aloin raivata tietäni ulos väkijoukosta, jossa siellä täällä kuului kameroiden napsahtelua ja videokameroiden surinaa. Vieressäni joku nainen kysyi kumppaniltaan selvällä venäjän kielellä:
   - Kamalaa... mitä luulet, kiroilevatkohan he aina tuolla tavoin?  

Behold the Man

Title: Behold the Man
Author: Michael Moorcock
Published: 1969 originally
Genre: Science fiction
Pages: 124


It's been about five years since I last read Behold the Man, and then it was in Finnish. Karl Glogauer, psychiatrist manque -learned a new word there!- and time-traveller, has just met the Jesus. Obsessed with religion and Jesus Christ, when he was given the opportunity to try out a time machine, Karl chose to travel back in time to see the man himself. It's safe to say that what he ends up finding... well, it's nothing like what he was expecting. 

Behold the Man is short -read it in one sitting- but it doesn't mean that it's not full of thought-provoking ideas abour religion, destiny and such things. While I enjoyed it as much as five years back, I still maintain that it may not be the best present for that one religious auntie if you want to stay in her will.


   "Christianity is dead." Monica sipped her tea. "Religion is dying. God was killed in 1945."
   "There may yet be a resurrection," he said.
   "Let us hope not. Religion was the creation of fear. Knowledge destroys fear. Without fear, religion can't survive."
   "You think there's no fear about these days?"
   "Not the same kind, Karl."

Hämärän Partio

Nimi: Hämärän Partio
Alkuperäinen nimi: Сумеречный дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2004, suomeksi 2014
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 369


On kuulkaa niin kiirettä pitänyt viimeiset pari viikkoa, että hyvä jos olen vähän ehtinyt lukemaan! Mutta pitäisi taas palautella kirjoja kirjastoon, ja kuukausikin on vaihtumassa, joten päivitetään nyt kaikki luetut kirjat taas kerralla!

Kolmannessa Partio-kirjassa jo mennään. Vuosia on vaihtunut muutama sitten Päiväpartion, ja Anton Gorodetskin mukana katsellaan taas ihmisten ja Muiden maailmaa. Tavallista tallaajaa ei voi Muuksi muuttaa, -paitsi Pimeyttä palvelevien valmpyyrien ja ihmissusien toimesta- mutta nyt on kuitenkin käynyt niin, että nimettömän vinkin mukaan joku Muihin kuuluva on luvannut muuttaa ihmisen kaltaisekseen. Vinkki on lähetetty molemmille partioille sekä Inkvisitiolle, ja kaikki ottavat asian melko vakavasti: eihän se nyt käy päinsä, että ihmisiä noin vain luvatta muutellaan!

Kirjan muut kaksi tarinaa jatkavat samalla teemalla, ja tutustutaan legendaariseen Fuaran-kirjaan, jonka avulla on väitetty tehdyn suuriakin muutoksia ihmisistä Muihin. Vauhti on enemmän pohtivaista kuin tavatonta räiskyttelyä, eikä huumoripuoltakaan puutu. Ja ei kun seuraavan kirjan kimppuun!


   Pienen hetken ajan tunsin täysin yllättäen vastenmielisyyttä. Se ei kohdistunut junassa matkaaviin kazakeihin eikä maanmiehiini venäläisiin. Vaan ihmisiin yleensä. Kaikkiin maailman ihmisiin. Mikä Yöpartion tehtävä oikein oli? Erottaa ja suojella, niinkö? Pötyä! Yksikään Pimeyden palvelija tai Päiväpartio ei tee ihmisille yhtä paljon pahaa kuin he itse aiheuttavat itselleen. Mitä yksi nälkäinen vampyyri on verrattuna aivan tavalliseen sarjamurhaajaan, joka raiskaa ja tappaa pikkutyttöjä hisseissä? Mitä yksi tunteeton, rahasta haitallisia taikoja tekevä noita on verrattuna humaaniin presidenttiin, joka öljyn takia antaa käskyn käyttää täsmäohjuksia?
   Shakespearea lainaten: kirotut nuo teidän sukunne! Pysähdyin hetkeksi vaunun eteiseen ja päästin Kostjan menemään edelleni. Jähmetyin paikoilleni tuijottaen sylkiläikkien tahrimaa lattiaa, jonne oli jo ehtinyt kertyä tusinan verran lemuavia tupakantumppeja.
   Mikä minulla oikein oli?
   Olivatko nämä tosiaan omia ajatuksiani?
   Turha teeskennellä. Omia ajatuksiani ne olivat, eivät kenenkään toisen. Kukaan ei ollut käynyt laittamassa niitä päähäni, edes luokittelun yläpuolella oleva Muihin kuuluva ei olisi kyennyt siihen huomaamatta.
   Tällainen minä olin.
   Entinen ihminen.
   Erittäin väsynyt Valon palvelija, joka oli pettynyt kaikkeen maan päällä.

Eric

Title: The Illustrated Eric
Author: Terry Pratchett
Illustrator: Josh Kirby
Published: 1990
Genre: Humour Fantasy
Pages: 131




Another fab find from the library! It's Pratchett's take on Faust, the Odyssey, Troy, Hell and all that stuff, in a neat package illustrated wonderfully by Josh Kirby, who painted the covers of many, many Discworld books.


Rincewind, fresh out of Sourcery, suddenly finds himself being summoned by a 13-year old kid called Eric. Eric isn't exactly happy about it, either, as he was attempting to summon a proper demon. Determined to get his summon's worth, Eric demands that Rincewind should grant him three wishes. Being the poor excuse for a Wizzard that he is, Rincewind tells him that he can't grant wishes. Aaand then promptly finds out that yes, he can, actually. Something's strange here...


Kirby's highly detailed illustrations sometimes take up whole pages, and it was fun to get distracted by them. Eric was equally fun to read, and it was just as much fun to spot all the references to our myths and legends. Excellent bedtime reading!




   So Rincewind opened his eyes. There was a ceiling above him; if it was the floor then he was in trouble.
   So far, so good.
   He cautiously felt the surface he was lying on. It was grainy, woody in fact, with the odd nail-hole. A human sort of surface. 
   His ears picked up the crackle of a fire and a bubbling noise, source unknown.
   His nose, feeling that it had been left out of things, hastened to report a whiff of brimstone. 
   Right. So where did that leave him? Lying on a rough wooden floor in a firelit room with something that bubbled and gave off sulphurous smells. In his unreal, dreamy state he felt quite pleased at this process of deduction.
   What else? 
   Oh, yes.
   He opened his mouth and screamed and screamed and screamed.
   This made him feel slightly better.