April

Wow. So. April was shit. I mean, this whole year's been pretty fucking questionable, but April can go and fuck itself with a rusty eggbeater. Repeatedly.

Until (or in case I don't) I get around to writing up all I read in April, here's a list:


Ben Aaronovitch - Broken Homes. Again. Still loved it. Gonna re-read the fifth soon, too, while waiting for the sixth. Which keeps getting pushed back! This keeps up, I'm gonna go for round three soon...

Kate Locke - God Save the Queen. She ain't no human being! I loved the idea of this: vamps and werewolves and all, in London, with Queen Victoria reigning over all. Even so, I kept asking myself every now and then, why am I still reading this? Should've quit.

Martin Amis - Lionel Asbo: State of England. Natural born criminal Lionel, in and out of prison, wins an INSANE amount of money on the lottery. The insanity that follows is mostly seen through the eyes of his nephew and ward, Des.

Harper Lee - To Kill a Mockingbird. Finally! My friend Laura from the US sent me a copy as a gift. Beautifully written, really enjoyed it.

Chris Cleave - The Other Hand. Ok, I read this mostly/all in May, on the recommendation of Nowkku. Little Bee, a Nigerian refugee girl in the UK, finds the people she once met on a beach. The book says NOT to tell anyone any more about it than that, to have them find out the rest for themselves, so yeah. I had come across the Finnish version several times in the library, thought about reading it, too, but never got around to it. Then Nowkku recommended it, and I found the original language version on Kindle for, like, one friggin' euro. So, here we are.

Fingersmith

Title: Fingersmith
Author: Sarah Waters
Published: 2002 by Virago (this reprint from 2009)
Genre: Historical crime fiction
Pages: 548


Last summer I was reading The Paying Guests when Nowkku asked me what I was reading. I told her, and then went on to tell her how awesome an author Sarah Waters is, and that she should definitely check out some of the books, and that Fingersmith has been translated into Finnish! (Most of her books are, I think.) Then I kinda went on and on how good a book it is so much that I had to pick it up again. I read the first bit that summer, but when more books kept popping up, Fingersmith took a break on the shelf. And then I picked it up again a few weeks ago, and finished it.

Sue is a young thief in London, a fingersmith, who is talked and coached into a shady deal that will make them both rich by a con-man known as Gentleman. Their goal is to cheat the fortune out of a rich but simple girl, living out in the countryside with her eccentric, book-loving uncle. Sue goes along with it, dreaming of riches and the poor rich girl's fine dresses and jewels. What she ends up getting is a bit different.

Nowkku, you better read this. I really do wish I'd get to read it again for the first time, to arrive at each wild turn and go Woah! But there is some joy in knowing what's going to happen before the characters do.


   'There you have it!' says the doctor. 'Her uncle, an admirable gentleman I don't doubt. But the over-exposure of girls to literature-- The founding of women's colleges--' His brow is sleek with sweat. 'We are raising a nation of brain-cultured women. Your wife's distress, I'm afraid to say, is part of a wider malaise. I fear for the future of our race, Mr Rivers, I may tell you now. And her wedding-night, you say, the start of this most recent bout of insanity? Could that' --he drops his voice meaningfully, and exchanges a glance with the doctor who writes-- 'be planier?' He taps at his lip. 'I saw how she shrank from my touch, when I felt for the pulse at her wrist. I noted, too, that she wears no marriage ring.'


Oh wow, looks like this is post #300! Woo! Tonight we dine in... the kitchen! 'Coz that's where the food is!

Death of the Little Match Girl, take 2

Title: Death of the Little Match Girl
Original title: Smrt djevojčice sa žigicama
Author: Zoran Ferić
Published: 2002
Genre: Murder mystery
Pages: 193



I said I'd re-read it soon(ish)! I was seriously thinking of re-reading Death of the Little Match Girl ever since last summer (like, it was in the back of my mind, not like, Have to read it NOW!) and picked it up one morning while reading Fingersmith, as that one's a big book and takes up a lot of space in my bag. Love it, though.

As I loved this one, more than last time. I remember being a bit suspicious for the first 100 pages or so last time, but now I just dove straight into the strangeness. You can read in the link what the book is about. I'm just gonna add to that, that it was really worth the reading, and the re-reading, and further re-readings. Yay! Unfortunately it doesn't really look like any other books by Ferić have been translated to English. Boo.


I made an unforeseen visit to the island to mourn an unexpected death and attend a child's funeral. I even bought a wreath--a futile effort to frame the emptiness with flowers--and with it like a cross on my shoulder, I climbed the stone path to the cemetery atop the hill. My friend's daughter had died. Her coffin was small and white, no bigger than a kitchen water heater box, and on that little white coffin was a wreath of white roses with a white sash and gold letters: TO MIRNA FROM MUMMY AND DADDY. The white lace, in which the six-year-old had been wrapped as if at baptism, was sticking out of the coffin. God loves irony. All this white was not accidental. Her father was a Hajduk fan. 

The Amazing Maurice and his Educated Rodents

Title: The Amazing Maurice and his Educated Rodents
Author: Terry Pratchett
Published: 2001
Genre: Humour Fantasy for Kids
Pages: 288




Rats! Rats and cats! It's the 28th Discworld book, based on things such as the well-known story of the Pied Piper of Hamelin (what? I thought it was Hameln. All my life, a lie...). Aimed at kids, or more accurately, appropriate for kids as well as adults.


Maurice is a cat who one day realised he could think, and talk. Same happened to a bunch of rats, who happened to eat something odd near a certain University. The cat and the rats threw their lots together, and set out to look for an island where the rats could live in peace, and be rats. But to get there they need money. So they picked up this stupid-looking kid who could play the pipe, and set out to con some money out of towns.



   It was a good routine, even Maurice had to admit. Some towns had advertised for a rat piper the very first time he'd done it. People could tolerate rats in the cream, and rats in the roof, and rats in the teapot, but they drew the line at tapdancing.


They have gathered a lot of money already, and Maurice talks the rats into conning one more town before quitting. Just one more town. Unfortunately they pick a town where all is not as it seems. There's something... evil going on.  

Amazin Maurice is aimed at kids, but it's also great fun for adults. Pratchett doesn't talk down to his readers, never mind what their age is, and I completely forgot that I was reading a kids' book. Even when the main characters were talking rats and a mischievous cat.

The Martian

Title: The Martian
Author: Andy Weir
Published: 2011
Genre: Science fiction
Pages: 369


Like The Road, I wanted to read The Martian before seeing the movie. So I reserved it from the library, and then waited for some four months to actually get it! The first 20-30 poop-filled pages didn't... I mean, is this gonna be all about poop? Poop on Mars? Is there poop on Maa-aars? But then I finished The Road and stopped being distracted by other books and the pages just flew! And there was considerably less poop.

On a mission to Mars, the crew of Ares 3 has to evacuate due to a strong storm. Unfortunately, astronaut and botanist Mark Watney is left behind, presumed dead but very much not so. No communication, not enough food to last until the next mission arrives, Mark is in deep shit. Luckily someone brought potatoes and Mark is a botanist, not to mention very resourceful, and very sweary. Soon he's got taters growing for food, and then it's time to start trying to get in touch with Earth.

The Martian was pretty much everything I expected it to be, after hearing about it and the movie. Worth the wait, and very enjoyable!


So that's the situation. I'm stranded on Mars. I have no way to communicate with Hermes or Earth. Everyone thinks I'm dead. I'm in a Hab designed to last thirty-one days.
   If the oxygenator breaks down, I'll suffocate. If the water reclaimer breaks down, I'll die of thirst. If the Hab breaches, I'll just kind of explode. If none of those things happen, I'll eventually run out of food and starve to death. 
   So yeah. I'm fucked. 

The Road

Title: The Road
Author: Cormac McCarthy
Published: 2006
Genre: Post-apocalypse
Pages: 287


The Road spent ages on my Kindle, and then I almost half-accidentally started to read it while sitting in the subway. I remember hearing about the movie and wanting to see it, but only after I'd read the book. And then came other books, and other books, and other books. But now! Here we are. All read. I was hooked after the first few pages, even though it has to be one of the darkest, most hopeless books I've ever read.

The Road is the story of a father and his young son traveling towards south, away from winter's grasp, in a world all but destroyed by some unnamed cataclysm. There's hardly any food, little shelter, and the few people left have turned to cannibalism. It's not safe to trust anyone. The world is covered by ash. And onward they walk, trying to make the food last, trying to get to warmer climates. Death is all around, and the road isn't safe,but neither is staying still.

Damn, that was bleak. But brilliant. Now to find the movie.


He walked out into the gray light and stood and he saw for a brief moment the absolute truth of the world. The cold relentless circling of an intestate earth. Darkness implacable. The blind dogs of the sun in their running. The crushing black vacuum of the universe. And somewhere two hunted animals trembling like ground-foxes in their cover. Borrowed time and borrowed world and borrowed eyes with which to sorrow it.

Torakat

Nimi: Torakat
Alkuperäinen nimi: Kakerlakkene 
Kirjoittaja: Jo Nesbø
Julkaistu:  1998, suomeksi 2009
Genre: Dekkaripokkari
Sivuluku: 319


Sama kaveri joka lainasi minulle Pahan Ruusun Puutarhan lainasi myös tämän, jotta olisi muuton yhteydessä vähemmän kannettavaa. Tykkäsin kovasti Nesbøn Kukkulan Kuningas -kirjasta, joten ajattelin että kokeillaanpa Harry Holea.

Torakat on järjestyksessä toinen Harry Hole -kirja, mutta näitä on suomennettu taas vähän miten sattuu. Ensimmäistä en ole lukenut, joten oli vähän hukassa että mitä kaikkea on tapahtunut. Ryyppyputki ainakin oli ekan kirjan tapahtumia seurannut, ja Thaimaan komennuksen saanut Harry löytyi baarista.

Norjan Thaimaan suurlähettiläs näes löytyi murhattuna hotellista, jossa miehet yleensä käyvät maksullisten naisten kanssa, ja Harry lähetetään selvittämään asiaa. Ja päätään. Murha pitäisi selvittää mahdollisimman pian ja mahdollisimman hiljaa, mikä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Nesbøn Thaimaan kuvausta kehuttiin kovasti. En ole siellä (vielä) käynyt, mutta tunnelma tosiaan välittyi hienosti. Tuli ihan hiki! Alussa kirja ei ihan kauheasti jaksanut kiinnostaa, mutta juonen syvetessä nalkkiinhan sitä jäi, ja pitänee muitakin Harry Hole -kirjoja lukaista kun vastaan tulevat.


He löysivät hänet Schrøderin kapakasta Waldemar Thranes gatelta, vanhasta ja arvokkaasta juottolasta, joka sijaitsi tienristeyksessä jossa Oslon itä- ja länsipuolet kohtasivat toisensa. Rehellisesti sanottuna Schrøder oli enemmän vanha kuin arvokas. Arvokkuus piili pitkälti siinä, että kaupunki oli katsonut viisaaksi rauhoittaa ruskean, pinttyneelle tupakalle haisevan ravintolasalin. Rauhoitus ei kuitenkaan koskenut asiakaskuntaa, levotonta ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, joka koostui vanhoista juopoista, ikuisista maatalousopiskelijoista ja väsähtäneistä hurmureista, joiden parasta ennen -päiväys oli mennyt jo aikaa sitten.  

Filth

Title: Filth
Author: Irvine Welsh
Published: 1998
Genre: 
Pages: 393


Aww man, I really have to get a grip and start updating, preferably after I've finished a book and not after I've finished four books... adopted two young cats, so that has eaten away a lot of computer time. I don't really mind.

It's been near fifteen years since I last read Filth -in Finnish, working in a quiet-as-a-tomb art gallery- and got the urge to read it again a year or so back, after I saw the movie. It's the story of detective sergeant Bruce Robertson, working for the Edinburgh police. And let me tell you, Bruce is a bit of a cunt. Drugs, alcohol, sex, abuse, unhealthy eating habits, misanthropy, racism and mind games all around. There is no one he will not fuck with, mentally or physically, even with the... rash... going on downstairs.

Christmas is coming, and so is Bruce's annual holiday in Amsterdam, when a tourist gets himself brutally killed, and the case is dropped on DS Robertson. Like the good copper he is, Bruce does his best to worm out of it, and to do as little actual work as possible. Whoring, drinking and cocaine are so much more fun!

As  much as I do like a good anti-hero, Bruce did really disgust me several times. Had I not known how the whole story goes and what's going on in that deranged head and body of his, I might have even considered not finishing the book. But just maybe. What a train wreck you are, Bruce.


   The games are the only way you can survive the job. Everybody has their wee vanities, their own little conceits. My one is that nobody plays the games like me, Bruce Robertson. D.S. Robertson, soon to be D.I. Robertson. 
   The games are always, repeat, always, being played. Most times, in any organisation, it's expedient not to acknowledge their existence. But they're always there. Like now. Now I'm sitting with a bad nut and Toal's thriving on this. I've been fucking busy and he's told me to be here, not asked, mind you, told. I got it all from Ray Lennox who was first on the scene with some uniformed spastics. Aye, I got it all from young Ray but Toal of course needs his audience. Behind the times Toalie boy, be-hind the blessed times. 

Cat's Cradle

Title: Cat's Cradle
Author: Kurt Vonnegut
Published: 1963
Genre: Satire
Pages: 304


One of the first books I bought for the Kindle, and finally got around to it! Much like with Slaughterhouse 5, I started reading with the intention of just a few pages, and ended up reading about a fifth of the book at once.

Our narrator has set out to write a book about one of the fathers of the atomic bomb, Felix Hoenikker, and what people were doing the day the bomb dropped on Hiroshima. He travels to the Hoenikker hometown to interview people, and learns of the theoretical, he is assured, substance of ice-nine, Hoenikker's invention that could change how war is fought and even destroy the whole world. Good thing it's not real, right? Just theoretical.

There's also the religious movement Bokononism, of which our narrator quotes often. How he stumbles upon it, you have to read for yourself. The pages and chapters just fly, and Cat's Cradle is just fun even when things start to get weird.


   All of the true things that I am about to tell you are shameless lies.

Pahan ruusun puutarha

Nimi: Pahan ruusun puutarha
Alkuperäinen nimi: Epiphany
Kirjoittaja: David Hewson
Julkaistu: 1996, suomeksi 1997
Genre: Jännitys ja draama
Sivuluku: 510


Ystäväni lainasi tämän saattella, joka meni suunnilleen näin: Outo kirja, sä varmaan tykkäät! Ja tykkäsinhän mää. 

Jouluaatto 1975, Palo Alto. 5-vuotias Miles Seymour katoaa keskelle jouluhulinaa, eikä hänestä löydy kuin päällä olleiden enkelinsiipien riekaleita. Michael Quinn, happoa sun muuta jännää vetänyt opiskelija, pitää pian ystävilleen luennon Schrödingerin kissasta syvällä metsän keskellä olevassa huumeluolamökissä. Luento ei ole unohtunut vielä 20 vuotta myöhemminkään, jouluaattona 1995, jolloin Quinn vapautuu vankilasta ja nuori englantilaisnainen ilmestyy kyselemään, mitä Miles Seymourille oikeasti tapahtuikaan.

Kirjassa kuljetaan läpi sekä vuoden 1975 että vuoden 1995 tapahtumien, ja menneisyyden salaisuudet paljastuvat vähä vähältä. Alku tuntui vähän hitaalta ja hahmoja esiteltiin monia, mutta juoni vei mennessään, se ja Hewsonin kiusaava kirjoittaminen: et tiedä mitä oikeasti tapahtui jos et lue kaikkea!


Neljä ja puoli tuntia ennen kuin Rosamund Seymourin kiljunta käynnisti poliisioperaation, joka sekoitti ensin Palo Alton poliisilaitoksen ja sitten melkoisen osan koko maata joulunpyhien ajaksi, Michael Quinn tunsi kuinka alkaloidi alkoi kohista hänen suonissaan.

Feet of Clay

Title: Feet of Clay
Author: Terry Pratchett
Published: 1996
Genre: Humour Fantasy
Pages: 415


So, the year 2016 got off to an unhappy start: our sweet little kitty died after a short but nasty illness. To cheer up a little -or at least not to burst into tears every five minutes- I picked up a Pratchett. With David Bowie and Alan Rickman dying, I should have picked up many Pratchetts.

Feet of Clay! Picked this one up from my SO's shelf, who then realised that it's not actually hers, but her brother's book, which she borrowed some fifteen years ago. Oops. That didn't take anything away from my enjoyment of the book, just a fun fact.

It's not unusual in Ankh-Morpork, if one is wealthy enough, to buy a golem to work for you. They don't need money, food or rest, and they don't really have mouths, so they don't give you any lip. Then, two old men turn up dead, and all clues start to point towards golems. Commander Vimes and the City Watch soon have their hands full, especially when the Patrician suddenly falls ill. There's policing, slavery and gender issues a-plenty, but as usual, it's all so well-woven into a funny fantasy story that you don't even notice yourself thinking.


Samuel Vimes dreamed about Clues.
   He had a jaundiced view of Clues. He instinctively distrusted them. They got in the way.

Straight Up

Title: Straight Up
Author: James Lear
Published: 2015 by Cleis Press
Genre: Cocks, and there's some danger and politics and stuff, too
Pages: 289



This time, I was determined to finish reading and update before the year ticked to an end! Sequel to the sticky ending of 2014, The Hardest Thing, and a lovely xmas/bday present. This time, the SO slipped in a few screaming pink Post-It -notes with happy penises drawn on them. Only found one of them in a bus. Jolly cocks! As if the book wasn't already full of those!

Dan Stagg, ex-marine, current gym-worker, is back. Life seems to be getting somewhat better for him as he builds bridges with his parents, and sees as much of his long-distance boyfriend as they can manage. Luckily there's Skype in the modern world, 'Fucking Facebook', and specialized sites for, say, veterans to find each other and catch up. Dan has signed up to one such site, and one day, receives a message from an old comrade who is keen to meet. There is an actual plot-reason for the meeting, but there's also plenty of cock. Dan is soon elbow-deep in danger again, with old sins coming to haunt -and hurt- members of an old, secret mission.

I really want to read The Hardest Thing again, now. Plus the Mitch Mitchell Mysteries. All of them.Can't I just quit my job and read for a living?


   "On your knees, soldier. I'm coming in from behind."


And that makes 80 books in 2015, holy shit! EXCEPT that I did indeed finish the first one in 2014, so, no. Not 80, 79. Still, that's plenty of books!

Happy New Year! Wee!

Norma

Nimi: Norma
Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Julkaistu: 2015, Like
Genre: Draamaa ja vähän fantasiaakin
Sivuluku: 304




Synttarilahja osui taas nappiin, kyllä se äiti tietää mitä ostaa kun suoraan kysyttäessä vastaa! Myönnän, halusin Norman omaksi aika pitkälti kauniin ulkonäön vuoksi. Juonesta en paljon tiennyt, mutta toki sen että Oksasesta pidän. Yritän pitää spoilerit minimissään.


Norma on aivan tavallinen Helsingissä asuva nainen: töitä on välillä vaikea pitää ja saada, äiti asuu naapurissa, miesten kanssa menee vähän niin ja näin. Hiukset tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Ja äiti käveli juuri ilmeisesti ihan syyttä metron alle Sörnäisessä. Norma selviää hautajaisista niin ja näin, mutta kulmilla alkaa äkkiä pyöriä äidin 'kavereita', joita hän ei muista ikinä tavanneensa, mutta joilla tuntuu olevan kiire ja hätä päästä juttusille.


Kirja kaappasi mukaansa heti parin sivun jälkeen: sain sen tapaninaamuna, ja seuraavan päivän iltaan mennessä oli jo luettu. Aikaisemmin olisi jo ollut jos ei olisi tarvinnut sosiaalinen olla, niin! Sulattelen vielä loppua, mutta muuten nautin joka sivusta, auki kiertyvästä nutturasta jonka sisältä löytyi salaisuuksia ja tragedioita.




Kymmentä vaille kahdeksan äiti oli kiirehtinyt metroasemalle, vaikka hänen olisi pitänyt olla matkalla lähellä sijaitsevaan kampaamoon. Silminnäkijöiden mukaan hän oli miltei juossut, mutta aamuisin monilla oli kiire eikä se ollut herättänyt kummeksuntaa. Norma veti henkeen kahvinpaahtimon tuoksua, joka oli sama kuin äidin viimeisenä aamuna, ja ylitti matkalla Vaasanaukion, kuten äitikin. Hän ohitti vauhdilla marketin kynnyksellä kaljanmyynnin alkua odottavan porukan ja yritti nähdä jotain, mikä olisi voinut vaikuttaaa äidin päätökseen, jotain mikä olisi tehnyt siitä ymmärrettävän. Hän oli valinnut käytännölliset ballerinat, caprit ja kauluksellisen puuvillapaidan, tavanomaiset työvaatteensa, jollaisiin äitikin oli pukeutunut sinä aamuna, ja riensi liukuportaita alas laiturille, kuten äiti oli tehnyt, toisteli anteeksi pyyhältäessään maalaisten ohi, jotka eivät ymmärtäneet pysytellä oikealla, vaan tukkivat portaat koko leveydeltä, aivan kuten hekin olivat tehneet muutettuaan Helsinkiin. Laiturilla hän istui penkille, jolle äiti ei ollut istunut. Metro oli syöksynyt laiturille saman tien. Äiti oli viskannut penkin alle kengät ja käsilaukun, sitten hän oli ollut poissa. 

One Flew Over the Cuckoo's Nest

Title: One Flew Over the Cuckoo's Nest
Author: Ken Kesey
Published: 1962
Genre: Drama!
Pages: 320




I did not think I'd like this book as much as I did. I mean, I'd seen the movie at some point, and it has always haunted me a little, so once I found the book I thought it'd be worth a read, but I didn't really know I'd like it this much. Lunch breaks flew by!


One Flew Over the Cuckoo's Nest is narrated by Chief Bromden, an apparently deaf and mute inmate of a psychiatric hospital. The ward is run by nurse Ratched, who has the patients and the doctor firmly under her heel, kept there by her three underling orderlies. All is as orderly and serene as it can be, until a new inmate comes. McMurphy has faked insanity to escape prison and spend his sentence at the hospital, thinking it a better place. Not the best of ideas, as it turns out, but McMurphy sets out to make the best of his stay, and to give the patients some of their spines back.


I seriously loved reading this book. I had only vague memories of the movie, a general idea that it won't end well, basically, and some characters. One of my favourites this year for sure, this and the Hexslinger-books. There's just something about wild redheads, I guess.





   "Patient McMurphy" --the boy with the pipe feels he should try to defend his position and save face just a little bit-- "does not strike me as a coward."
   I expect her to get mad, but she doesn't; she just gives him that let's-wait-and-see look and says, "I didn't say he was exactly a coward, Mr. Gideon; oh, no. He's simply very fond of someone. As a psychopath, he's much too fond of a Mr. Randle Patrick McMurphy to subject him to any needless danger." She gives the boy a smile that puts his pipe out for sure this time. "If we just wait for a while, our hero will--what is it you college boys say?--give up his bit? Yes?"
   "But that may take weeks--" the boy starts.
   "We have weeks," she says. She stands up, looking more pleased with herself than I've seen her look since McMurphy came to trouble her a week ago. "We have weeks, or months, or even years if need be. Keep in mind that Mr. McMurphy is committed. The length of time he spends in this hospital is entirely up to us. Now, if there is nothing else..."

Whispers Under Ground (again!)

Title: Whispers Under Ground
Author: Ben Aaronovitch
Published: 2012
Genre: Urban fantasy
Pages: 322


Woo, again already! The sixth book in the series was supposed to come out a month ago, but it was postponed to next June. Aww... but at least there's now time to re-read three, four and five before it comes out! And since it's all Christmassy and shit, I re-read Whispers Under Ground.

American art student, magical pottery, tainted lettuce, FBI, yadda yadda. Loved it possibly even more than the first time around, and now I noticed the nod or two towards the next book. Which I wanted to start straight away, but let's pace ourselves here and read something else in between.

Coincidentally, since it was me and Kindle's -sorry, Kindle and I's- anniversary, I got it new covers. With the London Tube map on them. Nice.


   "You're so boring," she said. "You'd think a copper who was a wizard would be more interesting Harry Potter wasn't this boring. I bet Gandalf could drink you under the table."
   Probably true, but I don't remember the bit where Hermione gets so wicked drunk that Harry has to pull the broomstick over on Buckingham Palace Road just so she can be sick in the gutter. Once Lesley wiped her mouth with the napkins I'd so boringly kept in the glove compartment against such an eventuality, she resumed by pointing out that Merlin probably had something to teach me about the raising of the wrist. 
   I would have been subjected to a longer list except Lesley had grown up reading Sophie Kinsella and Helen Fielding and so ran out of fictional wizards at Severus Snape, after which our journey home continued in relative quiet. 

Interesting Times

Title: Interesting Times
Author: Terry Pratchett
Published: 1994
Genre: Humour Fantasy
Pages: 368 on the Kindle


The 17th Discworld book is named after the curse May you live in interesting times. Its 'hero' has certainly been 'blessed' by those words: the one and only Wizzard, Rincewind, who this time gets to visit the Agatean Empire. Revolution is at hand, and the Empire has requested the Patrician of Ankh-Morpork to send the Great Wizzard to help. Rincewind, finally at a place approaching happy after the events of Sourcery and Eric, isn't happy. Luckily there just happen to be some old, old friends around the Empire, and once the Great Wizzards stops running -let's face it, it's what he's best at- they might actually get something done about the revolution.

The Agatean Empire reminds the reader of China, and there are many familiar-sounding elements, such as the Red Army and tea ceremonies. (Lord Hong was watching the tea ceremony. It took three hours, but you couldn't hurry a good cuppa.) It's about countries like that, about revolutions, and about the differences between civilisation and things barbaric. And it's loads of fun, of course.  I've read it before, and to my recollection didn't enjoy it this much the last time.


   He'd never asked for an exciting life. What he really liked, what he sought on every occasion, was boredom. The trouble was that boredom tended to explode in your face. Just when he thought he'd found it he'd be suddenly involved in what he supposed other people - thoughtless, feckless people - would call an adventure. And he'd be forced to visit many strange lands and meet exotic and colourful people, although not for very long because usually he'd be running. He'd seen the creation of the universe, although not from a good seat, and had visited Hell and the afterlife. He'd been captured, imprisoned, rescued, lost and marooned. Sometimes it had all happened on the same day. 


Wow, it's already been a year -and a few days- with the Kindle! And about 30 books! It's been a good year. I celebrated by ordering a new pretty case for it. Poor thing gets dragged all around the place, squished between workplace lunches and dirty woolly socks. It needs all the protection it can get.

So here's to Kindly years and years and books and books and books to come!

Viiltäjä-Jack

Nimi: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Alkuperäinen nimi: Naming Jack the Ripper
Kirjoittaja: Russell Edwards ja Jari Louhelainen
Julkaistu: 2015
Genre: Historiaa ja faktaa ja sen sellaista
Sivuluku: 388 + liitteet




Nyt ollaan jännyyden äärellä. Viiltäjä-Jack on hirvittävänä mysteerinä kiehtonut ihmisiä alustaan eli vuoden 1888 syksyn raaoista murhista asti. Köyhien prostituoitujen viiltely- ja paloittelumurhista on vuosien saatossa kasvanut turistiteollisuuden haara, ja tappajan henkilöllisyyttä on yritetty selvittää lukemattomia kertoja. Kaikilla on ollut oma 'suosikkinsa', ja kaikki ovat omasta mielestään ainoina osuneet siihen oikeaan. Turisteja kävelyttävien oppaiden toimeentulon onneksi näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt: häviäisihän mysteeristä jotain totuuden paljastuttua.


Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että innokkaasti asiaa tutkinut ja vanhoja johtolankoja yhdistellyt Edwards, ja minulta ihan yli pään meneviä dna- ja geenijuttuja tutkiva Louhelainen olisivat saaneet totuuden selville. Kirjan ja tulosten julkaisu sai suurta huomiota, niin hyvää kuin pahaakin. Kenen tahansa luettavaksi kirjoitetussa kirjassa ei monien mielestä selvitetä tarpeeksi tarkasti kaikkia todisteille tehtyjä kokeita, koska se tahdottiin pitää nimenomaan ymmärrettävänä tekstinä.


Sain kirjan eilen varattuani sen kirjastosta pari viikkoa sitten, ja tarkoitus oli taas vain lukaista vähän alkua ja saada viikonloppuna vähän muutakin tehtyä. Ajattelin kirjan sisältävän paljon jaarittelua juuri niistä pääni yli menevistä dna-jutuista, mutta ainakin siinä oli onnistuttu hyvin, että teksti oli ymmärrettävää, ja erittäin koukuttavaa. Murhat on kerrattu seikkaperäisesti, pääepäillyt käyty läpi ja eliminoitu yksitellen. Edwards on selkeästi asiaansa paneutunut ja innostunut selvittämään mysteerin, ja Louhelaisen toppuutteleva tutkijan asenne huvitti ja loi luottamusta, että nämä asiat on nyt tutkittu oikeasti pidemmän kaavan mukaan, ja lopputulos on aika pirun varma.

Olisi sitä kai tosiaan voinut viikonlopullaan muutakin tehdä kuin lukea kellon ympäri, mutta no ragrets. Henkilökohtaisesti olen valmis uskomaan Viiltäjä-Jackin salaisuuden vihdoinkin selvitetyksi. (Aion silti nauttia Mooren ja Campbellin From Hell -sarjakuvasta vielä monet kerrat. (Josta tehty samanniminen elokuva muuten alunperin herätti Edwardsin kiinnostuksen aiheeseen!))




   Nykypäivän näkökulmasta katsottuna mahdollisen todistuskappaleen poistaminen oli aika onnetonta poliisityötä. Noina aikoina uhrin irtaimistosta ei kuitenkaan suuremmalti piitattu, sillä se ei lisännyt tutkimuksiin mitään olennaista, koska nykyaikaisia tutkimusmenetelmiä ei vielä ollut. Mitä taas rikosten ratkaisemiseen tulee, niin reilu sata vuotta myöhemmin ajateltuna kysymyksessä oli paras mahdollinen sattuma. Mikäli saali olisi kohdannut saman kohtalon kuin Catherinen muut tavarat, se olisi tuhoutunut muun todistusaineiston tavoin. Olen Simpsonille ikuisesti suunnattoman kiitollinen, että hän otti sen, samoin kuin hänen jälkeläisilleen, jotka pitivät saalista huolen. Tutkimukseni ovat vaatineet paljon ankaraa työntekoa ja kärsivällisyyttä, mutta olen myös saanut osakseni hieman onnea, ja tämä yksittäinen tosiasia, murhapaikalla olleen saalin säilyttäminen, on varmasti ollut onnenpotkuista suurin. 

Viimeinen Partio

Nimi: Viimeinen Partio
Alkuperäinen nimi: Последний дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2006, suomeksi 2015
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 332


Ja neljäs! Nimen perusteella teki mieli sanoa viimeinen, mutta viides on jo venäjäksi ilmestynyt, joten jatkoa varmasti suomeksikin vielä piisaa. Parempi ainakin olisi...

Anton pääsee tällä kertaa reissaamaan! Nuori venäläinen turisti kuolee Edinburghissa hämärissä oloissa, verettömäksi imettynä kahden kaulassa olevan reiän kautta. 1+1 = vampyyri. Koska turistipojan isällä on yhteyksiä Yöpartioon, lähetetään Anton tutkimaan asiaa paikan päälle. Kirjaa aloitellessani -ja edellisestä osasta raportoidessani- totesin että näissä kirjoissa ei paljon räiskytellä vaan meno on verkkaista, juonittelua enemmän kuin holtitonta tulipallo-loitsujen viskomista. No tässä osassa päästään sinne räiskyttelyynkin käsiksi. Vauhtia ja vaaratilanteita riittää, kun juonenkäänteiden takaa löytyy itse Merlin ja luomuksensa.

Tämä kirja hujahti läpi aika nopeaan, ehkä koska vauhtikin oli muita nopeampi, mutta myös koska parin viikon hullu kiire ja ympäriinsä juoksentelu hellitti, ja ehdin rauhassa lueskella. Jee. Muuttoapunakin ehdin olla, ja muuttaja laittoi parikin uutta kirjaa lainaan, että ei tässä lukeminen pääse loppumaan vaikka tämän sarjan seuraavaa osaa saakin nyt odotella.

Ai niin! Se piti vielä mainita, että kun sarjan ensimmäiseen kirjaan perustuen on tehty niitä leffoja, niin Viimeisestä Partiosta oli hauska bongata suoria viittauksia niihin.


   Neljä miestä tanssi ripaskaa.
   Ja jutteli keskenään selkeällä venäjän kielellä, vaikkakin ukrainalaisittain korostaen. Itse asiassa he puhuivat jonkinlaista salakieltä. Tai siistitty versio siitä olisi saattanut kuulostaa salakieleltä.
   - Skarppaa, vittu! reippaasti tanssahteleva valekasakka mutisi hampaittensa välistä. - Liikkuu, liikkuu! Pysy rytmissä, silkkimulkku! 
   - Vedä vittu päähäs! toinen naamiourho vastasi hänelle hymy edelleen huulillaan. - Heiluttele räpylöitäs äläkä jauha paskaa! Muuten ei tuu fyrkkaa!
   - Tanja, hyppää kehiin, perkele! kolmas sähähti vuorostaan.
   Kukkamekkoon pukeutunut tyttö rupesi tanssimaan, ja "kasakat" saivat hetken hengähtää. Hän kuitenkin ehti vastata miehille ansiokkaasti sanojaan säästämättä:
   - Helvetin urpot! Minä saan hyppiä hiki päässä ja nämä vaan raapii muniaan!
   Aloin raivata tietäni ulos väkijoukosta, jossa siellä täällä kuului kameroiden napsahtelua ja videokameroiden surinaa. Vieressäni joku nainen kysyi kumppaniltaan selvällä venäjän kielellä:
   - Kamalaa... mitä luulet, kiroilevatkohan he aina tuolla tavoin?  

Behold the Man

Title: Behold the Man
Author: Michael Moorcock
Published: 1969 originally
Genre: Science fiction
Pages: 124


It's been about five years since I last read Behold the Man, and then it was in Finnish. Karl Glogauer, psychiatrist manque -learned a new word there!- and time-traveller, has just met the Jesus. Obsessed with religion and Jesus Christ, when he was given the opportunity to try out a time machine, Karl chose to travel back in time to see the man himself. It's safe to say that what he ends up finding... well, it's nothing like what he was expecting. 

Behold the Man is short -read it in one sitting- but it doesn't mean that it's not full of thought-provoking ideas abour religion, destiny and such things. While I enjoyed it as much as five years back, I still maintain that it may not be the best present for that one religious auntie if you want to stay in her will.


   "Christianity is dead." Monica sipped her tea. "Religion is dying. God was killed in 1945."
   "There may yet be a resurrection," he said.
   "Let us hope not. Religion was the creation of fear. Knowledge destroys fear. Without fear, religion can't survive."
   "You think there's no fear about these days?"
   "Not the same kind, Karl."

Hämärän Partio

Nimi: Hämärän Partio
Alkuperäinen nimi: Сумеречный дозор
Kirjoittaja: Sergei Lukjanenko
Julkaistu: 2004, suomeksi 2014
Genre: Urbaani fantasia, kauhu
Sivuluku: 369


On kuulkaa niin kiirettä pitänyt viimeiset pari viikkoa, että hyvä jos olen vähän ehtinyt lukemaan! Mutta pitäisi taas palautella kirjoja kirjastoon, ja kuukausikin on vaihtumassa, joten päivitetään nyt kaikki luetut kirjat taas kerralla!

Kolmannessa Partio-kirjassa jo mennään. Vuosia on vaihtunut muutama sitten Päiväpartion, ja Anton Gorodetskin mukana katsellaan taas ihmisten ja Muiden maailmaa. Tavallista tallaajaa ei voi Muuksi muuttaa, -paitsi Pimeyttä palvelevien valmpyyrien ja ihmissusien toimesta- mutta nyt on kuitenkin käynyt niin, että nimettömän vinkin mukaan joku Muihin kuuluva on luvannut muuttaa ihmisen kaltaisekseen. Vinkki on lähetetty molemmille partioille sekä Inkvisitiolle, ja kaikki ottavat asian melko vakavasti: eihän se nyt käy päinsä, että ihmisiä noin vain luvatta muutellaan!

Kirjan muut kaksi tarinaa jatkavat samalla teemalla, ja tutustutaan legendaariseen Fuaran-kirjaan, jonka avulla on väitetty tehdyn suuriakin muutoksia ihmisistä Muihin. Vauhti on enemmän pohtivaista kuin tavatonta räiskyttelyä, eikä huumoripuoltakaan puutu. Ja ei kun seuraavan kirjan kimppuun!


   Pienen hetken ajan tunsin täysin yllättäen vastenmielisyyttä. Se ei kohdistunut junassa matkaaviin kazakeihin eikä maanmiehiini venäläisiin. Vaan ihmisiin yleensä. Kaikkiin maailman ihmisiin. Mikä Yöpartion tehtävä oikein oli? Erottaa ja suojella, niinkö? Pötyä! Yksikään Pimeyden palvelija tai Päiväpartio ei tee ihmisille yhtä paljon pahaa kuin he itse aiheuttavat itselleen. Mitä yksi nälkäinen vampyyri on verrattuna aivan tavalliseen sarjamurhaajaan, joka raiskaa ja tappaa pikkutyttöjä hisseissä? Mitä yksi tunteeton, rahasta haitallisia taikoja tekevä noita on verrattuna humaaniin presidenttiin, joka öljyn takia antaa käskyn käyttää täsmäohjuksia?
   Shakespearea lainaten: kirotut nuo teidän sukunne! Pysähdyin hetkeksi vaunun eteiseen ja päästin Kostjan menemään edelleni. Jähmetyin paikoilleni tuijottaen sylkiläikkien tahrimaa lattiaa, jonne oli jo ehtinyt kertyä tusinan verran lemuavia tupakantumppeja.
   Mikä minulla oikein oli?
   Olivatko nämä tosiaan omia ajatuksiani?
   Turha teeskennellä. Omia ajatuksiani ne olivat, eivät kenenkään toisen. Kukaan ei ollut käynyt laittamassa niitä päähäni, edes luokittelun yläpuolella oleva Muihin kuuluva ei olisi kyennyt siihen huomaamatta.
   Tällainen minä olin.
   Entinen ihminen.
   Erittäin väsynyt Valon palvelija, joka oli pettynyt kaikkeen maan päällä.